Helmikuun huonoilla hangilla rusakko osallistui juoksukilpaan. Kilpa oli reilu, mutta voiton vei hyppysellinen lyijyhauleja ja hopialle jääneen rusakon tehtäväksi jäi ojentaa auttava käpälä - rosmariinilla ja maustehilla ryyditettynä.
Pinttyneistä tavoistani poiketen talttahammas ei pessytkään kainaloitaan portviinissä ja kermassa vaan nyt veisteltiin kintut irti kupeesta ja siirryttiin solmujen tekoon. Hyvin syöneen elikon koipikin oli kuin huolettoman leipurin rusinalimppu, joten sitähän sai sitten näppästä satulan pakkaseen ja keskittyä ihan vaan jalkatyöskentelyyn.Rimppakintut tanssi letkeän jenkan ensiksi suola-pippuri-seoksessa ja sitten haettiin tuntumaa pannunpohjasta. Pinnan ollessa ruskeampi kuin kalsarinpersus kehnona päivänä, lyötiin reisien väliin pari oksaa rosmariinia ja viipales valkokultaa, eli reipasta possunläskiä. Nyytti sidottiin tiukalle kuin ruustinnan tukkanuttura ja sitten vain uuniin vetämään henkosia. Vuokaan tiensä löysi myös tummanpunaista viintä, lihalientä, porkkanaa, mukulaselleriä ja laakerinlehteä. Uuniin löin lämpöä sen verran, että manalassakin kaivattaisiin jo jääpaloja limunaatiin ja heti kun pata saatiin sisuksiin niin namiska väännettiin osoittamaan n.150 astetta. Pitkäkorva saikin lököstellä kaikessa rauhassa kolme pitkää tuntia. tämän jälkeen liha olikin löysässä kuin parhaat päivänsä nähneellä rattotytöllä.
Ja se maku...Kaikkea sitä on tullut elon kaitaa polkua lintatessa maisteltua, mutta nämä on niitä hetkiä joiden vuoksi se seuraava virsta on taas kevyempi taittaa...
Kyllä se vaan on näin, että vaikka metsän eläimet ihastuttaa tuolla luonnossa kulkijaa, niin ei ne hukkaan mene padassakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti