Jotain hiukka elämää suurempaa...

Elämässä pitää olla haasteita. Jokainen meistä tarvitsee oman Mount Everestin jolle kivuta lippaskengät jalassa ja jonka laelle voi Ähtärin lipun iskeä tuulessa hulmuamaan. Itse koin tänään oman Everestini ja minulta loppuivat voimat kesken jo puolimatkassa. On tässä ruokia rakastavan elämän varrella tullut noita hampurilaisia syötyä jos jonkinlaista ja jättihampurilaisia sitäkin enemmän. Olen harhaoppisesti kuvitellut, että Mempparin Empire State Burger on oikea jättihampurilainen jonka peittoamiseen tarvitaan Kiksan pohjaton Ähtärinrantalainen vatsalaukku ja sen säälimätön sulatuskoneisto. Tämä päivä todisti tämän luulon vääräksi kun poikkesin Jyväskylän Foodissa hakemassa jotain pientä iltanaposteltavaa. Otin take awayna paikallisen jättihampurilaisen ja siitä alkoi gastronominen Via Dolorosa kohti ylensyönnin katumuksen upottavia hetteiköitä. Hampurilainen oli värkätty jumalattoman limpun väliin, johon oli tahkonkiven kokosen piffin lisäksi isketty salaatit, kastikkeet, juustot ja varmaan paketillinen pekonia. Kuin ihmisen pienuuden korostamiseksi tämän lihaisan leipävuoren edessä, oli mukaan töpätty vielä pikkuruinen annos ranskalaisia pottuja. Tai en minä tiedä oliko se pieni annos, mutta sen pumpurilaisen vieressä se oli mitätön kuin omatunnon osuus kunnallispoliitikon sielunmaisemassa... Annoksen kokonaispaino oli 1,2 kg josta hampurilaisen osuus on varmaan 1,13 kg... Yleensä voidaan todeta, että määrä korvaa laadun, mutta tässä tapauksessa myös laatu oli kohdallaan! Ruoka oli oikeen maukkaan makuista ja tämä johtuu todennäköisesti siitä, että kyseinen ravintola valmistaa ruokansa mahdollisimman pitkälle itse, joten eineshötöt ei päässyt tätä pilaamaan. Vaikka sapuska oli oivallista kuin kadulta löydetty viisimarkkainen, en voi olla ihmettelemättä kanssatallaajiamme, jotka tämän ihan oikeesti syövät kerralla!! Kuinka paljon te itseänne vihaatte vai jatkuuko teillä mahalaukku liikavarpaisiin saakka? Saahan ton syömällä valokuvansa johonki ravintelin galleriaan, mutta silti!!
Aika-ajoin tulee tilanne jolloin Vaaleanpunaisen Sian pitää suositella jotain ruokapaikkaa ja tässä meillä on sellainen paikka...molemmat peukut pystyyn. Jos tuutte Jyväskylässä käymään, niin unohtakaa naurettavat rallikilpailut ja tulkaa hampurilaiselle...siinä on sentään jotain nähtävää! Haluan myös mainita, että tämä teksti toimii haasteena Kiksalle. Miehelle, jonka varsi on kuin päivänkakkaralla, mutta jonka vatsapuoleen ruokaa mahtuu enemmän kuin Anelman kaupan kylmäkomeroon.

Pikku syntinen

Kyseessä ei kuitenkaan ole Rahkos Eskon ikivihreä vaan vähähiilarinen suklaakakku, joka tuli kehitettyä tiistai - illan riemuksi. Resepti oli ohjekirjasta "hiha" lisättynä sillä mitä kaapista löytyy. Tämä kakkarainen on sellainen josta Ähtärinrannan Rytsölän veljekset tykkäävät niin ettei meinaa naama hymyyn riittävästi vääntyä!
Pohjaan vatkasin kuusi kananmunaa vaahdoksi. Jurnuutin sähkövatkainta vähän lisää ja kaadoin ohuena nauhana joukkoon about 150 grammaa voita ja saman verran tummaa suklaata sulatettuna. Suklaan on oltava oikeesti tummaa, eikä mitään 55% maitokaakaota. Tähän sotkuun sekottelin sitte jauhot, eli sopivasti mantelijauhoa, omantunnon mukaan psylliumia, puoli kourallista kookoshiutaleita, nuukan miehen ruokalusikallinen leivinjauhetta, kissan aivastuksen verran oikeeta vanilijaa ja sen verran mantelirouhetta kuin pussin pohjalla on (mulla oli aika vähän). Yhteensä jauhoja tuli vajaa puoli litraa. Ne vaan siitä sitten puuhaarukalla suloiseksi sekamelskaksi ja irtopohjavuokaan. Sitte vaan uuniin ja paistumaan. Jokainen osaa varmasti kakkusen paistaa, joten kukin tehköön sen mielensä mukaan. Kun kökkörä on paistunut kuin Puerto Ricon auringon alle sammunut Suomi-turisti otetaan se uunista poijes ja annetaan jäähtyä kunnes se on viileä kuin pappilan piika aittansa ovella. Tuotos vaan halki ja väliin jotain mistä tykkää. Itse laitoin soseutettua mustikkaa ja sokeritonta kermavaahtoa vanilijalla maustettuna. Koristelun päälle ymmärrän yhtä paljon kuin työmies kasvisruokavaihtoehdon, mutta kermavaahtoa jäi sen verran että vetelin sitä sitten kakkusen päälle.
Täytyypi myöntää, että kyllähän tämä varsin maukas kokemus oli ja tulen varmasti tästä tekemään erilaisia variaatioita. Äkkiseltään näyttäisi, että vehnäjauho kakun teossa on yhtä tarpeellinen kuin huuliherpes suupielessä, koska suutuntuma ja kaikki oli aivan ensluokkanen tässäkin tekeleessä. Kesän korvalla pitääkin kokeilla tehä ihan vaaleapohjainen kakkura ja laittaa mansikkaa ja kermavaahtoa kylykeen...Ai että!

Lauantai-illan evästimiä

Talvi se leimuaa komeimmillaan ja ulkona on asteita niin, että pakkasukkokin joutuu kaivamaan sen anopilta saadun napseen kerraston pyykkikorin pohjalta päällensä. Suomi-toholo tyytyy silloinkin vain länttäämään kielen rautakankeen ja sen jälkeen kieli verillä saunaan. Kuten jo monta kertaa on mainittu, saunan jälkeen pitää olla hyvää ja lepposta syötävää tarjolla. Se pitää oppia jo lapsena kotona, muuten ei maaliman turuilla pärjää! Tänä iltana ehtoopalasen virkaa sai toimittaa pikkunen napsuttelulautanen jossa oli kaikkia pientä kivaa, jolla kumpua sai ravittua. Olen tässä taas VPS - myyjäisten ja niinhin reenamisen jälkeen vellonut sellaisessa hiilarikrapulassa, että nyt oli taas aika ryhdistää itsensä Spartalaiseen kuriin ja nuhteeseen ja herkutella kohtuullisen VHH - henkisellä kattauksella.
Lautaselta löytyi karppipitsaa, joka oli päällensä kerännyt luomuista naudan jauhelihasta, tonnikalaa, hiukkasen ananiasta ja paprikaa. Karppipitsan pohjahan on yksioikoinen kuin Kummelin sketsi joten sen valmistaminen on helpompaa kuin perus nisujauhohörösköökkelin. Ite sotken siihen vain mantelijauhoa, kananmunaa, juustoa ja jos haluaa niin töppösellinen fibrexiä antaa mukavan sävytyksen. Pizzan lisäksi lautasen latteaa pintaa koristi oman mielen mukaan maustettu ja sopivasti uunissa paahdettu manteli-cashewpähkinäsekotus, pari erilaista juustoa ja oikeen herkulliset Savuhovin makkarat. Nämä makkarat...voihan poijat ja poikien pelikortit! Oon muistaakseni joskus sanonutkin, että oikeesti mausteisen makkaran löytäminen on vaikeempaa ko täyspäisen basistin, mutta kyllä ny täytyy olla munaskuita myöntää, että johan löyty. Savuhovin Kiukku ja Raivo ovat aika kivasti nimensä veroisia pikku makkureita. Molempien massa on maustettu Naga Morich - chilillä ja sehän antaa potkuja kuin parempikin Harkimo! Raivo on tuoteperheen tiukin tavara ja kiukku on siitä astetta tissiposkisempi versio. Loppujen lopuksi en tulisuudessa juurikaan suurta eroa maistanut, mutta Raivo oli mielestäni paremman ja makkaraisemman makuinen. Vaikka pötkylät osaavat tuliset luonteensa näyttää, ne ei ole niin tulisia ollenkaan, että pitäisi nukkua pää jugurttipurkissa vaan antavat oikeesti mukavaa pientä säväystä kylmään talvi-iltaan. Suosittelen lämpimästi testaamaan...
Eihän se iltainen pala ole mitään ilman hyvää jälkiruokaa ja sellaista näytteli tänään tummassa suklaassa uitetut mantelit ja pähkinät (laitoin puolet pähkinöistä ja manteleista mausteisiin ja puolet suklaaseen), sekä rehti yhden tähden Jallu. Siinä sitä oli evästä jota kelpaisi tarjoilla vaikka Ottomaanien suurvisiirille Riikunmarkkinoiden jatkoilla. Ja jos se suurvisiirille kelpaa, niin se kelpaa minullekin.

VPS myyjäiset

Palovaroittimien paristonvaihtopäivänä perjantaina 11.2.2011 Ähtärin kylällä herättiin tunnelmaan joka oli odottavampi kuin kiltillä poijalla jouluaamuna. Vaaleanpunainen sika oli matkalla pystyttämään myyjäispöytää sairaalan ruokalan aulaan ja Kiksan hoitaman markkinointikoneiston lupaamana pötyä piti ikäänkuin saada pöytään. Fiusar ja Kiksa viksuina miehinä hoitivat leipomiset jo hyvissä ajoin pois alta, mutta Zoise ja Flanagan oli taas myöhässä kuin VR:n raideliikenne, joten nisutaikinaa vaivattiinkin sitten ohimosuonet punasina yöhön asti. Torstai-illan toilailut näytti alkuun siltä, että tästä touhusta tulee valmista samana päivänä kun Tukiaisen Jossu keksii syöpälääkkeen. Sinapit palo pohjaan, Flan lähti vartavasten hakee kaupasta kermaa ja toi väärää, muikkukukko räjähti käsille...noin niinkö muutamia vastoinkäymisiä luetellakseni.
Mutta pöhölö ei anna periksi, joten viisaudenhammasta purren jatkettiin pakertamista ja penthousen ilma oli jauhoista sameana kuin Kolumbialaisessa kokatiinipakkaamossa.
Kiksan lähdettyä haastamaan nukku-ukkoa puolilta öin, Flan ja Zoise jatkoivat taikinan vaivaamista vähän yli kello kolmeen aamuyöstä. Täytyy kyllä myöntää, että yöllä puoli kahen aikaan karjalanpiirakoita rypyttäessä sitä tulee tuumailtua tätä elämistä ja olemista ihan sieltä pohjamudista myöten... Puoli neljän korvilla sitä saikin sitte iskettyä ruotoa syrjälleen ja antauduttua unen ihanaan syleilyyn. Kellon perkule se kumminki on armoton kuin pulloposki patruuna laiskalle renkipojalle, joten ennen seiskaa jo aamulla työn ääreen. Flanaganin kanssa pyöräytettiin leivät vielä aamulla kuntoon, että ne saadaan lämpösinä myyntipöytään.

Täytyy sanoa, että myyjäistilaisuus tuntui hullulta kuin laihialainen pajatson äärellä! 10:15 aloitettiin myynti ja 10:30 oli kaikki mennyt! Ja me kun luultiin, että näitä myyjäiskakkuloita syödään ite vielä Fiusarin viiskymppisissäkin. Kylläpaljon tehtiin, mutta ei riittäny edes alkuun. Palautetta tuli, että kaikki halukkaat ei ehtiny tuotteita edes näkemään. Flan hoiti rahastuspuolta ja minä tyhjäsin paffilootista tavaraa tiskiin minkä kädet anto myöten ja ihan meinas hikee pukata päälle. Raakasta väsymyksestä ja hämmentyneestä mielentilasta johtuen en osannu muutako hekotella moista hullunmyllyä kahtellessa. Tähän verrattuna Stockmannin hullut päivät ovat korkeintaan vanhainkodin joulupuurotilaisuus. Kamerakin oli allekirjoittaneella mukana, mutta ainoatakaan kuvaa ei ehtiny ottamaan.
Tapahtumasta otettiin kuitenkin opiksi ja seuraavalla kerralla arsenaalia on kuin hippohiihtomitalia ähtärinrantalaisen palkintokaapissa!